Arkipäivää D.F:ssä

Nyt on ihan hyvä aika kertoa jotain elämisestä Meksiko Cityssä eli D.F:stä. D.F. on yksi maailman väkirikkaimmista kaupungeista ja arviot väkiluvusta vaihtelee 20-29 miljoonan ihmisen paikkeilla, kooltaan tämä on noin 1500km2 eli noin Jyväskylän tai Kokkolan kokoinen kaupunki. D.F. sijaitsee 2 kilometrin korkeudessa vuorten ympäröimässä laaksossa ja kuten aiemmin jo kerroin, vuoristoja on vielä hurjasti lisää kaupungin ympärillä.

Liikenne on aivan kaoottista ja vasta nyt 3 viikon olemisen jälkeen, olen pikkuhiljaa lopettelemassa rukoilemista ennen taksiin menoa. Kaupunkialueella taksikuski voi aivan hyvin ajaa yli 100km/h ja liikennevalojen lähestyessä, tyytti pohjaan ja yli risteyksen vain; ei ole väliä onko punainen vai vihreä valo. Turvavyötä voi etsiä koko taksimatkan ajan, löytämättä sitä. Ainoa hyvä puoli takseissa on se, että ne on aivan törkeän halpoja. Lähtömaksu on 8 pesoa eli noin 0,5€ ja 3-4km matkasta maksan yleensä 25 pesoa eli noin 1,5€. Taksien kanssa saa tosin olla hieman varovainen, sillä aivan kaikki taksit ei ole turvallisia ja auton kyljessä olevan taksinumeron täytyy vastata sisällä olevaa numeroa ja sen lisäksi ikkunasta täytyy löytyä taksikuskin lisenssi.

Eli monta muuttujaa taksien kanssa, siksi suosinkin metroja ja Tren Ligeroa (=vastaa ratikkaa Suomessa). Liput ovat hävyttömän halpoja, yksi kerta maksaa 3pesoa (0,20€). Tren Ligerolla kuljen yliopistolle joka päivä ja aina se on yhtä jännittävää.. Yleensä olen yksi harvoista naisista ratikassa ja aina, ainoa vaalea, länsimaalainen nainen.  Tiedätte varmaan, että joskus tulee tunne, että joku vahtaa. Täällä se ei ole ainoastaan tunne, vaan tosi asia. Katot minne suuntaan tahansa ratikassa niin mustat silmät tuijottaa sua. Todennäkösesti ne yrittää arvioida, onko mulla USA:n dollareita vai euroja pankkitili täynnä. Niin tai näin, ne miettii, miten ne sais itelle käyttöön. Huvittavaa metrojen ja ratikkojen pysäkkien nimissä on se, että niillä kaikilla on tietenkin oma nimensä, mutta myös symboli, jotta myös lukutaidottomat, köyhät ihmiset pysyvät kartalla missä ollaan ja minne mennään.

Jatkan kertomista vielä näistä mulle jo arjeksi muuttuneista asioista, mutta seuraavassa päivityksessä sitten.

Pura vida!

Tallennettu kategorioihin Uncategorized | Jätä kommentti

Acapulcon reissu

Kerta kaikkiaan mikä reissu Acapulcossa! Mutta matkallahan aina sattuu ja tapahtuu.

Meksikossa on oikeastaan kaksi tapaa liikkua pitkiä välimatkoja: joko bussilla tai lentokoneella. Pääkaupungista matkaa Acapulcoon kertyy reilut 300 km ja bussilla siihen menee reilut 5 h. Meksiko City eli D.F. on 2 km korkeudessa ja kaupunkia ympäröi vuoret. Jotenkin hassusti olin ajatellut, että kunhan kaupunkia ympäröivät vuoret on ylitetty, niin alkaa tasainen maa ja matkanteko helpottuu. Mutta mitä vielä, koko matka Acapulcoon oli yhtä vuoristoa. Kun yksi vuori oltiin saatu noustua ja laskettua, seuraava vuoristo kierrettiin, sitten ajettiin tunneleissa vuorten läpi ja tätä samaa vuoristorataa jatkui siis 5 tuntia. (Paluumatka kesti ruuhkien takia 8,5 tuntia.) Pussi kädessä istuin molemmat matkat ja sain hengähdettyä aina kun bussi jumitti kolareiden tai ruuhkien takia moottoritiellä. Bussimatkat olivat aivan järkyttäviä. Ja parempaa oli vielä luvassa.

Matkalla kohti Acapulcoa kaikkialla näkyi vuoria silmänkantamattomiin. Ja muutama likainen ruskea jokikin.

Matkalla kohti Acapulcoa kaikkialla näkyi vuoria silmänkantamattomiin. Ja muutama likainen jokikin.

Meidän valitsema 3 tähden hotelli ei aivan vastannut odotuksia: ensimmäinen yö meni puoliunessa, sillä hotellihuoneessa ei ollut ilmastointia ja mistään ei tullut raitista ilmaa. Oli melko tukalaa nukkua +30*C lämmössä (ilmankosteus hipoi lähemmäs 90%:ia). Lämpötila ei edes öisin laske Acapulcossa alle +27*C:een. Onneksi saatiin vaihdettua isompaan, ilmastoituun huoneeseen, muutoin olisin kyllä ottanut heti seuraavan bussin takaisin D.F.:ään.

Perjantai vietettiin läheisellä Acapulcon rannalla, joka on ehkä 2-3 km pitkä. Ja päivä oli loistava! Aurinko paistoi täydeltä taivaalta, lämpöä oli yli +35*C, merivesikin oli ihanan lämmintä ja me kaikki kolme oltiin niin onnellisia, että päästiin pääkaupungin hälinästä hetkeksi rauhaan rannalle rötväämään.

Harmi kyllä, me jätettiin kaikki ylimääräinen tavara hotellihuoneeseen. Sinne jäi siis Manun iPhone ja minun sängylle kukkaro, rahat, Canonin järkkäri ja toinen puhelimista kaikki oikein nättiin järjestykseen. Manun sänky oli ikkunan vieressä, mun ja Teresan sänky kauempana toisella puolen huonetta. Illalla, kun palattiin takaisin, Manun puhelinta ei löytynyt mistään ja iPhonen laturikin oli kadonnut. Hirveän draamailun ja itkun jälkeen selvisi, että joku oli avannut huoneen ikkunan ja kurkottanut ottamaan iPhonen, mutta ilmeisesti ei ollut ylettänyt ottamaan muita tyrkyllä olleita tavaroita (eli siis mun tavaroita). Ääliö tyyppi; sen lisäksi se vielä vastas meidän soittoon ja yritti puhua englantia. Hotellin henkilökunta ei tehnyt mitään, eikä myöskään poliisi, joten se siitä sitten. Adios iPhone! Meillä jäi tekemättä sille illalle suunniteltu retki läheiselle saarelle, kun Manun mieli oli aivan maassa.

Melkein jokainen taksi oli kuplavolkkari Acapulcossa. Söpöjähän nuo on, mutta tappovehkeitä tällaisella helteellä. Ja ei mitään toivoa, että löytäisi moisista hörskistä turvavyötä.

Melkein jokainen taksi oli kuplavolkkari Acapulcossa. Söpöjähän nuo on, mutta tappovehkeitä tällaisella helteellä. Ja ei mitään toivoa, että löytäisi moisista hörskistä turvavyötä.

Lauantaina lähdettiin taksilla toiselle kuuluisalle rannalle, Punta Diamantelle. Ilmeisesti taksikuski ei jaksanut viedä meitä perille asti, koska se huijasi, että sillä rannalla on aivan liian vaarallista ja että hän tietää paremman paikan. Se roisto jätti meidät johonkin kuppaseen, syrjäiseen satamaan, jossa ei ollut edes kunnolla rantaa tai tilaa uida, ja vesi oli saastunutta. Kuumuudesta tuskaisena ja muutoinkin nuivaantuneena otettiin häijyn kallis taksi oikealle rannalle, Punta Diamantelle.

Punta Diamante on kaunis ja niin ihanan iso, ja täynnä mustapäisiä meksikolaisia. Meri oli tosiaan hieman vaahtopäinen ja merivirrat voimakkaita, mutta kyllä puolimetrisissä aalloissa vielä uida pystyy. Illalla otettiin vielä taksi La Quebradaan ja katsottiin esitystä, jossa miehiä hyppäsi vuorotellen kalliolta, 35 metrin korkeudelta. Ilta meni kallioilla hengaillessa ja tunnelmasta nauttien, ja paikallisten meksikolaisten jaloissa pyörien.

La Gebrada

La Quebrada

Auringonlasku La Quebradassa.

Auringonlasku La Quebradassa.

 

Kallio, valkoisten talojen alapuolella, on se paikka, mistä miehet hyppäsivät mereen La Quebradassa.

Kallio, valkoisten talojen alapuolella, on se paikka, mistä miehet hyppäsivät mereen La Quebradassa.

Pakko sanoa vielä sen verran, että kalaruokaa ei täällä kannata näköjään syödä, ei edes rannikolla. Sain järkyttävän vatsataudin ja olen maannut päivän sängyn pohjalla kuumeessa ja mikään ei pysy sisällä. Love the life!

Tallennettu kategorioihin Uncategorized | 1 kommentti

Centro Historico

Tämä päivä on tullut taas juostua ympäriinsä. Aamulla lähdin kahden ranskalaisen tytön kanssa keskustaan Centro Historico –nimiseen paikkaan, jota voi pitää koko Meksikon polttopisteenä. Historiallisesta keskustasta löytyy kirkot, parlamenttitalo, atsteekkien muinaisten temppelien rauniot ja paljon muuta nähtävää ja koettavaa.

Historiallisen keskustan sivukaduillakin riittää ihmisvilinää.

Historiallisen keskustan sivukaduillakin riittää ihmisvilinää.

Vierailtiin siis atsteekkien valtakunnan pääkaupungissa, joka on jäänyt nykyisen pääkaupungin, Mexico Cityn alle. Vaikka temppeleistä ei ollut paljoa jäljellä, niin museo oli kyllä todella hieno ja sisälsi paljon atsteekkien aarteita ja patsaita heidän eri jumalista. Raunioiden kiertämisen jälkeen päädyttiin tyttöjen kanssa museon kulman takana olleeseen taco-paikkaan. Tacot on täällä hieman erilaisia mihin Suomessa on tottunut: pehmeitä, pieniä, rasvaisia lettuja, jotka on taitettu kaksinkerroin ja välissä voi olla vaikka kanaa, nautaa tai perunaa. Ruoan tulisuus tuli taas kerran koettua karvaasti. Tacot itsessäänkin olivat suomalaiseen makuun tulisia, mutta otin lisäksi haarukallisen viattomalta näyttävää sipulimössöä. Ja se oli siinä. Tunnin verran kärvistelin tulisissa tunnelmissa, joten ensi kerralla olen vähän varovaisempi kaikenlaisten soossien kanssa.

Turvallinen olo, kun poliisit ja vartijat kantavat aseita.

Turvallinen olo, kun poliisit ja vartijat kantavat aseita.

Minä, Eloise ja Manun historiallisen keskustan museossa.

Minä, Eloise ja Manun historiallisen keskustan museossa.

Tänään myös varattiin Manun kanssa hotelli Acapulcosta, Tyynenvaltameren rannikolta ja käytiin ostamassa bussiliput. Joten loppuviikko kuluukin sitten Manun ja Teren kanssa Acapulcon kuuluisilla biitseillä maaten, aurinkorasvaa levitellen ja hedelmäjuomia nautiskellen. Joten ei muuta kuin pura vida! (Laitan lisää kuvia Centro Historicosta hieman myöhemmin tähän samaan postaukseen.)

Anne

Tallennettu kategorioihin Uncategorized | 1 kommentti

Tec de Monterrey

Ensimmäinen päivä yliopistolla on nyt takana. Tec de Monterrey on yksi Meksikon parhaimpia ja kalleimpia yliopistoja ja siltä se tosiaan näyttääkin. Jos sanon, että Tec de Monterrey muistuttaa pientä kylää, niin kuvailu osuu lähemmäksi, kuin pelkästään kuvailemalla paikkaa yliopistoksi. Tosin tänne kylään ei pääse muita kuin opiskelijat/professorit näyttämällä henkilökortteja porteilla.

Coyoacanissa puistossa oli tilaisuus, jossa paikalliset vastaanottivat energiaa kuulta ja auringolta villin tanssin jälkeen. Mielenkiintoista.

Coyoacanissa puistossa oli tilaisuus, jossa paikalliset vastaanottivat energiaa kuulta ja auringolta tanssimisen jälkeen. Mie tunnen oloni kovin energiseksi jo ennestäänkin, joten  jätin nämä pippalot väliin.

Coyoacanissa puistossa lähellä kotia.

Coyoacanissa puistossa intiaanitanssijan.

Rakennuksia on ehkä kymmenkunta ja sen lisäksi on omat kuntosalit, urheiluareenat, kaupat, kahvilat, puistot, ambulanssi ja helikopterin laskeutumispaikka. Koko paikkaa ympäröi valtava aita ja sisääntuloporteilla on vartijat aseiden kanssa. Sen lisäksi muutama partioauto kiertää aluetta, pari koirapartiota tarkastaa tulijoita tarvittaessa, aseistetut vartijat kiertävät aidattua aluetta 24/7, valvontahuoneessa meitä seurataan melkein 500 valvontakameralla. Joten jos ei muuta, niin tunnen oloni ainakin turvalliseksi. Kuvien ottamiseen tarvitaan lupa turvallisuussyistä, joten niitä ei ole luvassa ihan vähään aikaan.

Mutta ensimmäinen päivä meni siis oikein leppoisasti. Meidän isäntäperheen isä vei minut ja Manun tänään yliopistolle. Jatkossakin Javi saattaa meidät metropysäkille, jos on pimeää ja jos ei ole mukana miespuolisia saattajia. Olo tuntuu vähän liian lapselta, mutta kaikkeen tottuu. Manusta saa onneksi tukea ja välillä on niin ihanaa puhua vain englantia ja pistää espanja-aivot pauselle.

Isäntäperhe, minä ja Manu; parempaa perhettä ei olisi voinut osua kohdalle.

Isäntäperhe, minä ja Manu; parempaa perhettä ei olisi voinut osua kohdalle.

Besos! 

Tallennettu kategorioihin Uncategorized | Jätä kommentti

Tervehdys Meksiko Citystä!

Neljäs päivä täällä on kohta jo ohi ja en ole edes pysyny laskuissa kuinka monta kertaa oon ehtiny miettimään, että mitä ihmettä oikein teen täällä. Kaikki on niin erilaista verrattuna Suomeen; menee taas vähän aikaa ennen kuin tähän elämänrytmiin ja -tapaan tottuu. Ja siihen, että täällä ei englannilla pärjää, vaan on pakko puhua espanjaa.

Ihmiset täällä on aivan uskomattoman ystävällisiä ja auttavaisia, ja se tuntuu välillä tosi hämmentävältä. Oon jo vähitellen luopumassa ajatuksesta, että jollakin ihmisellä täytyy olla taka-ajatuksia, jos se on valmis auttamaan. En osaa kuvitella, että joku tulisi Suomessa metroasemalla mun luo ja veisi oikealle laiturille ja kertoisi vielä millä pysäkillä pitää jäädä pois ja mihin linjaan täytyy vaihtaa. Tuntuu vähän häijyltä, kun joku uhraa omaa aikaansa ja lähtee saattamaan oikealle bussipysäkille ja odottaa, että astutaan oikeaan bussiin.

Viikon paras keissi oli se, kun meillä ei ollut oikeanlaista lippua tren ligeroon ja sillä asemalla ei sattunut oleen lippujen myyntipaikkaa. Hitusen jännittikin, kun metropysäkin porteilla vartioi kaksi poliisia pumppuhaulikoiden kanssa, ettei kukaan mene pummilla. Oltiin aivan uupuneita harharetkien jäljiltä ja muhun ehti iskeä jo epätoivo. Mutta muutama hassu sekunti ja joku mies tuli meidän luo ja pelasti meidät; sen kaverilla oli kortti ja se mies päästi meidät porteista sisään laiturille. Niin me siis päädyttiin matkustamaan sen miehen siivellä. Juteltiin sen miehen kanssa koko matka ja se pääty vielä huolehtimaan meidät seuraavaankin metroon. Eli siis on ihan hyvä olla (naispuolisena) turistina täällä, kun aina on joku urhea ritari pelastamassa.

Olin aivan oikeassa siinä, ettei 20 miljoonaa ihmistä voi olla väärässä. Mexico City on hyvä paikka asua ja elää. Hieman on vielä totuttelua pumppuhaulikoita kantaviin poliiseihin ja vartijoihin, jatkuvaan halailuun ja poskisuudelmiin, ja tuliseen ruokaan.

Besos y abrazos,

Anne

Tallennettu kategorioihin Uncategorized | Jätä kommentti