Arkipäivää D.F:ssä

Nyt on ihan hyvä aika kertoa jotain elämisestä Meksiko Cityssä eli D.F:stä. D.F. on yksi maailman väkirikkaimmista kaupungeista ja arviot väkiluvusta vaihtelee 20-29 miljoonan ihmisen paikkeilla, kooltaan tämä on noin 1500km2 eli noin Jyväskylän tai Kokkolan kokoinen kaupunki. D.F. sijaitsee 2 kilometrin korkeudessa vuorten ympäröimässä laaksossa ja kuten aiemmin jo kerroin, vuoristoja on vielä hurjasti lisää kaupungin ympärillä.

Liikenne on aivan kaoottista ja vasta nyt 3 viikon olemisen jälkeen, olen pikkuhiljaa lopettelemassa rukoilemista ennen taksiin menoa. Kaupunkialueella taksikuski voi aivan hyvin ajaa yli 100km/h ja liikennevalojen lähestyessä, tyytti pohjaan ja yli risteyksen vain; ei ole väliä onko punainen vai vihreä valo. Turvavyötä voi etsiä koko taksimatkan ajan, löytämättä sitä. Ainoa hyvä puoli takseissa on se, että ne on aivan törkeän halpoja. Lähtömaksu on 8 pesoa eli noin 0,5€ ja 3-4km matkasta maksan yleensä 25 pesoa eli noin 1,5€. Taksien kanssa saa tosin olla hieman varovainen, sillä aivan kaikki taksit ei ole turvallisia ja auton kyljessä olevan taksinumeron täytyy vastata sisällä olevaa numeroa ja sen lisäksi ikkunasta täytyy löytyä taksikuskin lisenssi.

Eli monta muuttujaa taksien kanssa, siksi suosinkin metroja ja Tren Ligeroa (=vastaa ratikkaa Suomessa). Liput ovat hävyttömän halpoja, yksi kerta maksaa 3pesoa (0,20€). Tren Ligerolla kuljen yliopistolle joka päivä ja aina se on yhtä jännittävää.. Yleensä olen yksi harvoista naisista ratikassa ja aina, ainoa vaalea, länsimaalainen nainen.  Tiedätte varmaan, että joskus tulee tunne, että joku vahtaa. Täällä se ei ole ainoastaan tunne, vaan tosi asia. Katot minne suuntaan tahansa ratikassa niin mustat silmät tuijottaa sua. Todennäkösesti ne yrittää arvioida, onko mulla USA:n dollareita vai euroja pankkitili täynnä. Niin tai näin, ne miettii, miten ne sais itelle käyttöön. Huvittavaa metrojen ja ratikkojen pysäkkien nimissä on se, että niillä kaikilla on tietenkin oma nimensä, mutta myös symboli, jotta myös lukutaidottomat, köyhät ihmiset pysyvät kartalla missä ollaan ja minne mennään.

Jatkan kertomista vielä näistä mulle jo arjeksi muuttuneista asioista, mutta seuraavassa päivityksessä sitten.

Pura vida!

Kategoria(t): Uncategorized. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *